tarja pitkänen

Peloton väittelijä, harkitseva mielipidekirjoittaja. Kärkevä alustaja.

Presidentti Niinistö on lausunut hiljan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Samaa asiaa ihmettelee Iltasanomien toimittaja Timo Haapala (28.3). Se, että ulko- ja turvallisuuspolitiikka on hänen mielestään ”tyystin kadonnut vaalikeskustelusta” on vaalijuontajien vastuulla. Mielestäni puhumattomuus sopii hyvin eduskuntavaaliehdokkaille, sillä pelätään, että Nato-kannanotot voivat vaikuttaa äänestäjiin. Tiedetään hyvin, että 46 % kansasta edelleen vastustaa Natoon liittymistä ja vain 23 % suomalaisista on Pohjois-Atlantin liiton eli Naton kannalla. Tunnetusti Naton kannattajia on selvästi eniten kokoomuksessa ja RKP:ssa.

 

Toistaiseksi suomalaisten mielet ovat pysyneet kutakuinkin tyynenä Nato-asiassa. He uskonevat, että presidentillä on suuret valtaoikeudet päättää asiasta vaikka todellisuudessa hän johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa. Mutta käytännössä presidentti ollee sittenkin henkilönä suurempi vaikuttaja kuin valtioneuvosto sillä hänellä on valtikka kädessään kun hän vierailee presidenttien Putinin ja Trumpin luona. Toivon ja uskon niin, että hän liennyttää Suomen ja Venäjän vastakkainasettelua maailmalla ja ehkäisee sitä, ettei Suomesta tehtäisi enempää USA:n etupiiriä kuin se jo on tällä hetkellä.

 

Suomen asema maailmankartalla on omalta kannaltamme kinkkinen Venäjän takia. Kun oikein poraudutaan syvemmälle Suomen tämänhetkiseen asemaan Venäjän, USA:n sekä EU:n kaavailujen puolesta voidaan todeta, että Suomi ainakin on haluttua tavaraa. Mutta jos keskustelun taso vaalipaneeleissa edelleen olisi niinkin yksinkertainen kuin se aiemmin on ollut - liitymmekö Natoon vaiko emme - silloin kuulijoiden, äänestäjien luullaan olevan höynäytettäviä hölmöjä.

 

Näin ei aivan varmasti ole. Vaalikentillä puhutaan hyvinkin kiivaasti siitä, miksi Suomessa pidetään suuria kansainvälisiä sotaharjoituksia. Ja miten tähän on tultu? Nato on selvästikin läsnäoleva, samoin USA, joka on ottanut isännyyden vuonna 2014 päätetyllä yhteistyösopimuksella Suomen kanssa. Se on tapahtunut ilman parlamentaarista päätöstä.

 

Kun olimme päässeet Neuvostoliiton ohjenuorasta sen luhistuttua, tietyt poiittiset voimat riuhtaisivat Suomen kohti Natoa niinikään ilman parlamentaarista päätöksentekoa. Oli ylevää tulla Naton rauhankumppanuusohjelmaan ensin 1994. Muutama virkamies ja poliitikko tekivät päätöksen Esko Ahon hallituksen nimissä. Pienin askelin on tultu asevelikumppaneiksi 20. vuoden aikana Yhdysvaltain kylkeen. Suomella on nyt yhtenevät laitteet, koulutus, sotaoppi ja mainitsemani hiljaiset sopimukset. (Sainio 2018: 9)

 

Jo vuonna 2011 eduskuntavaalien aikaan eräs kokoomuslainen poliitikko sanoi Harjavallan vaalikeskustelussa, että Suomi on jo niin pitkällä Natossa, että meidät voidaan liittää 15. minuutissa sotilasliittoon. Tänä päivänä pitää siis kysyä, että onko Naton täysjäsenyys ja siitä keskustelu enää tarpeen. Sensijaan saa ihmetellä jälkikäteen kuinka suomalainen poliittinen ja isänmaallinen itsetunto on voinut murentua näin paljon? Rauhanpuhe on väheksyttyä, sensijaan suuria intohimoja herättää keskustelu ostetaanko meille 65 hävittäjää vaiko 100. Pahinta kaikessa on konkaritoimittaja, reservin yliluutnantti Pentti Sainion mielestä se, että lupaa sodan aloittamiseen ei kysytä koskaan kansalta, ei idässä eikä lännessä.

 

Vapauden miekka muistomerkki on pystytetty vuonna 1934 Lempäälän kirkon läheisyyteen