Asko Ruotsalainen on jatkanut mietteitään (25.8) Sydän-Satakunnassa: ”Onko Suomi ansainnut itsenäisyytensä?” Hänen mukaansa Suomi on ansainnut sen vain johonkin mittaan asti. Hän kaivelee totuudenperää itsenäisyydestämme isiemme ja kotirintaman taisteluilla kyllä, mutta muu johtopäätös kilpistyykin siihen, että sodassa historiankirjoituksen mukaan Kyösti Kallio oli kehoittanut rukoilemaan. Se on Ruotsalaisen usko, että kansoilla on mahdollisuus tai kohtalo korkeampaan yhteydenpitoon itsenäisyyden vaalimisessa.
On helppo vetää väite rukoilemisesta ja selviämisestä sodassa unohtamalla viime sotien opetus. Ensiksikin on muistettava Suomen sotahistoriasta ne virheet, jossa lähdettiin vaarallisen valloittajan Saksan matkaan. Virallinen Suomi hamuaa nytkin samaa, on hätiköity – ja eikä aikaakaan – itsenäinen päätäntävalta menetettiin. Suomi on nyt erityissopimuksella kolmenvälisessä valtioiden sopimusvyyhdissä ja tullee olemaan yhä pahemmassa sotkussa ydinaseallianssin kanssa. Kokoomus jopa haluaa Nato-tukikohtia ja pysyviä joukkoja Suomeen.
Palaan vielä hengellisiin asioihin. Suomessa on aina rukoiltu ja rukoillaan vieläkin. Suomen ev.lut. seurakunnissa rukoillaan jokaisena sunnuntaina kansan ja sielunasioiden puolesta, valtiovallan ja presidentin puolesta. Mikä on kuitenkin mennyt pieleen? Onnellisuustilastojen kansa on nyt eri maiden sota-arsenaalin näyttelytanner. Ainakin yksi syy suomalaisten sotauskoon on heidän uneliaisuutensa ja sinisilmäisyytensä virallisen Suomen politiikkaa kohtaan.
Näin Suomi valtiona lienee matkalla suurten ja monien koettelemusten partaalle ja epävarmaan tulevaisuuteen natohätiköinninkin takia. Ja jos oman kansan kohtalo alkaa olla yhdentekevää – vain yhden ja kahden ylivaltiaasti käyttäytyvän kansanjohtajan sekä yli sadan nyökyttäjän takia – johtopäätökseni on, että koko kansaa, sen hyvinvointia ja turvallisuutta koskeva päätösvalta on annettu EU:n valtioille ja valtameren taa.
1980-luvulla uskallettiin sentään avata jatkosotaan joutumisen syitä. Suomi tietoisesti ajautui Saksan mukaan hyökkäämän Neuvostoliittoa vastaan. Talvisota sensijaan oli aloitettu Venäjän puolelta Mainilan laukauksilla, joka Suomen Sotahistoriallisen Seuran mukaan tapahtui Neuvostoliiton järjestämällä välikohtauksella ja se johti talvisotaan sekä hyökkäämättömyyssopimuksen purkamiseen.
Akateemikko Kustaa Vilkuna oli sensuuripäällikkö jatkosodan aikaan, hän juuri toi hyvin varhaisessa vaiheessa julki, että kenraalimajuri Paavo Talvela oli saanut Mannerheimilta tehtävän valmistautua johtamaan voimakasta hyökkäystä kohti Leningradia. Asko Ruotsalaisen esittämää Stalinin yksittäistä fundeeraamista Suomen valloittamiseksi en löydä historiankirjoituksesta. Ainoastaan Saksa ja Neuvostoliitto olivat jakaneet itselleen etupiirit mutta Saksa pystyi harhauttamaan Stalinin muilla aikomuksillaan.
Paavo Talvelaa oli askarruttanut se miksi Suomen hyökkäys Leningradiin peruttiin. Hitlerin unelmana oli saada suuri ratkaisu aikaan hyökkäämällä Neuvostoliittoon – se olisi ollut Saksalle suuri hegemonia Euroopassa ja lopulta koko maailmassa. Ensin piti vallata Baltian maat, Leningrad ja Ukraina, sitten kovalla voimalla piti painaa kohti Moskovaa. Taustalla Saksalla oli myös ”rasistis-ideologinen päämäärä”, jossa ilmoitettiin julkisesti juutalaisten ja bolsevikkien liittoutuman tuhoamisesta ja se kohdistui laajemminkin slaavilaista väestöä kohtaan. ( Visuri 2017, 32-37)
Pekka Visuri sanoo kirjassaan, että Hitlerin ja Stalinin etupiirisopimusta on virheellisesti nimitetty Molotov-Ribbentrof sopimukseksi. Se on ”Hitler-Stalin-pakti” ja se ” ei ollut syy tai edellytys toisen maailmansodan alkamiseen vaan se oli pikemminkin yksi suurvaltojen monista manöövereistä, joita noihin aikoihin tehtiin ja varmaan tehdään vieläkin.” (Visuri 2017, 27-29)