Minulle on annettu elämäntehtäviä. En ollenkaan ollut niihin halunnut. Minulla oli aivan omat elämänsuunnitelmat – siinä kuudentoista ikäisenä. Mutta kaikessa olemisessa vaikutti toinenkin suunnitelma.
Hiljattain ja monesti ennenkin olen kuullut, että muillekin on käynyt näin. Euralainen lähetystyöntekijä Päivi Anttila oli joitakin aikoja sitten Kokemäen seurakuntakeskuksessa kertomassa Etiopian työstään. Samalla kertaa Kokemäen seurakunnan pastori Kimmo Malinen näytti videonauhoituksena tuokiokuvia Etiopian ajastaan. Hän on asunut siellä perheineen neljä vuotta. Sinä aikana hän perusti vaimonsa kanssa 60 lapsen orpolapsikeskuksen. Se toimii yhä.
Selvästikin – päättelen, että molemmilla Anttilalla ja Malisella on ollut kokemuksia kovista paikoista elämässään. Päivi Anttila kertoi hämmentävistä – ehkä pelottavistakin hetkistä työn alkuaikoin.
Joku siellä Etiopiassa oli vaistonnut hänen epäröintinsä. Sentakia Anttilalle oli kerrottu tarina tähän tapaan: Korkea-arvoisen ja rikkaan hallitsijan lapselle haettiin puolisoa valtakunnassa. Lujuustestinä oli uida altaan päästä päähän – siellä uiskenteli muitakin. Ja pian yksi puolisoehdokas monien joukosta huomasi, että hän itse jo pärski ja haparoi henkensä edestä krokotiilialtaasssa.
Hän selvisi altaan päähän ja nousi ylös reunalle. Puolisokandidaatilta kysyttiin: ” Kuinka sinä uskalsit?” ”En uskaltanutkaan!”, hän huudahti. Minut tyrkättiin krokotiilien joukkoon.
Mieleeni on palautunut tuon tarinan jälkeen oma muistikuvani vuodelta 1956. Oudot ihmiset tulivat ja ottivat minut – neljänikäisenä haltuun pohjoisesta, laittoivat vällyihin ja heidän kanssaan jouduin junaan. Tutut ja turvalliset äiti ja isä sekä hevonen olivat taakse jäänyttä elämää. Tästä alkaen elämä oli selviytymistä.
Hyvin pian etelässä huomasin, että minä sentään ymmärsin päättää lujasti asioista. Ja kaikessa hiljaisuudessa totesin: Minä osasin kaunokirjoitusta vaivattomasti ja vähän myöhemmin kun opin lukemaan – minä päätin lukea kirjoja elämästä niin paljon kuin rikkaruohojen nyppimiseltä, pyykkipäiviltä, siansuolien puhdistamiselta ja muilta pieniltä kodin tehtäviltä ehdin.
Myöhemmin alta kahdenkymmenen kävin sitten tapaamassa näitä ensiksi mainittuja kilttejä ja lapsirakkaita ihmisiä. Juuri sinne Pohjois-Suomeen minut oli ensin jätetty.
Seuraava merkittävä elämäni jatkokäsikirjoitus kävi näin; olin lähtenyt Lallintalolle, jonne Katri-Helenan piti tulla. Hänen takiaan. Katri myöhästyi paljon ja förmanteri, autonkuljettaja hosui, että ”autoon heti siitä !”
En lähtenyt, pakenin seisomaan naistenjonoon. Sellainen oli siihen aikaan tapana. Ja kävi niin, että silmänräpäyksessä joku oli ottamassa minua haltuun. Hyvä niin – olen ajatellut jälkeenpäin – pääsinpä förmanterista eroon ja näin Katri-Helenan! Hänen lauluistaan Anna mulle tähtitaivas on tullut yhden jos toisenkin kerran hetkellisesti riemastuttava mielenylennys.
Niin, tapasin kahden viikon päästä uudelleen tämän herrasvaatteisiin pukeutuneen pelastajamiehen.
Nyttemmin elämäni on ollut rauhallista. Siksi, että en kuulu enää mihinkään poliittisiin puolueisiin.
Tässä erään kerran kun vielä oltiin sulilla tuli yllättävää säpinää! Tehojoukot olivat saapuneet kattotalkoisiin.
Mukana oli myös viidenikäinen. Hän oli lujasti aikeissa katolle. Pidemmän suostuttelun jälkeen keksin idean sisähommista.
Mitä muka sisällä on tekemistä vastusteli hän. No, yhden keittiöfakiirin paikka mansikkasopan maistajana on tarjolla. Myöhemmin ehdotin, että voitaisiin mennä Kokemäen kirkkoon koska sinne odotetaan yhtä Mari Leppästä Turusta.
Ehkäpä vilkaisemme haudoillekin. Poika sanoi heti, että hänen isoukkinsa on mennyt jo taivaaseen, ikuiseen elämään.
Tultuamme kirkkoon poika asettautui penkissä taaksepäin ja tarkkaili poliittikkoja, joita sattui istumaan takana. Sitten hän kääntyi takaisin. Sanoin, että tässä meidän penkissä kaukana istuu pappi. Papit tunnistaa siitä, että heillä on valkeat liperit kaulassa. Senjälkeen hän katseli ympärilleen jonkin aikaa ja kysyi.”Missä Jumala nyt on?” Ja sitten: ”Missä on Jeesus?” Hyvin hämmentyneenä selitin Luojamme olemusta sekä Vapahtajamme – ja heidän kummankin olinpaikkaansa. Nostin häntä vielä korkealle syliini ja näytin käytävällä, että aion tuonne alttarikaareen, jonne hän myös saa tulla.
Poika oli reipas. Kun aika tuli, hän marssi arkailematta alttarikaarelle; siellä pappi siunasi hänet kysyttyään ensin hänen nimensä. Siitä nimen kysymisestä poika vähän hämmästyi. Ja minä siitä, että Kokemäen kirkossa tapahtui samanlaista kuin yli 2000 vuotta sitten Uuden testamentin mukaan.
Jeesuksen opetuslapset olivat kysyneet Jeesukselta silloin: ”Kuka on suurin taivaan valtakunnassa? Jeesus oli asettanut lapsen heidän keskellensä. ”Ja sanoi: ”Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule niinkuin lapset niin ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan. Sentähden, joka itsensä alentaa niinkuin tämä lapsi, se on suurin taivaan valtakunnassa.” (Matt. 18: 2-4)
Vanhassa käännöksessä ( v. 1892 Köln) lukee lisäksi näin: ”Katsokaa, ettette katso ylön yhtäkään näistä pienimmistä; sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa.” (Matt. 18:10)
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt`ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka ei kotia näy vaan ihana enkeli vierellä käy.